tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kamalien kärryjen paluu

Pitihän se arvata, että ei niitä kärryjä niin vain haudattukaan, vaikka vähän jo ehdin niin toivoa. Yhtenä päivänä Oma ihminen laittoi minut ulos vielä illalla, mikä oli ihan hauskaa. Vaan argh, tarhaan tuotiin myös kamalat kärryt! Minä juoksin heti karkuun häntä pystyssä, mutta kun kärryt jäivät pitämään ääntä siihen portin luokse, niin pitihän sitä kaartaa takaisin katsomaan, että mitä ne aikovat tehdä. Vähäksi aikaa pysähdyin katsomaan tarkemmin ja kas, kärrytkin pysähtyivät! Taas kun lähdin liikkeelle kärrytkin liikkuivat, ja kun pysähdyin, nekin pysähtyivät. Välillä piti juoksaista hermojenlepuutuslenkki, mutta sitten alkoi taas kiinnostaa mitä ne kärryt tekivät ja piti palata takaisin. Loppujen lopuksi eivät ne nyt niin kovin kamalat olleetkaan, ja kun kerran pysähtymällä nekin sai pysähtymään, niin lopulta seisoin taas kärryjen vieressä (vaikka ne välillä liikkuivat ja pomppivatkin) ja maistelin, olisiko maku parantunut sitten viime kerran. Ainakin Oma ihminen oli yhtä närkästynyt istuimen pureskelusta kuin edellisellä kerralla.

 Tässä vaiheessa minut jo uskallettiin jättää kaveeraamaan kärryjen kanssa kahdestaan.

Seuraavana päivänä tapasinkin taas uuden ihmisen, joka Oman ihmisen kanssa köytti minut taas remmeihin kiinni ja käveli perässäni ympäri kenttää Oman ihmisen kävellessä takaviistossa. Ajo-opetuksesta oli kuulemma kysymys. Kävimme me pikku lenkin sillan ylikin. Minä sain kehuja kun kävelin nätisti. Sitten piti mennä taas kentälle ja sitten minulle alkoi riittää ja piti esittää ihmisille pieni käännähdys-pomppusarja jolla kerroin että kehän kiertäminen riittää, talliin mars! Yleisö ei kuitenkaan tuntunut arvostavan showtani, vaan jouduin kävelemään kentällä vielä vähän, ennen kuin pääsin talliin. Illemmalla tuli vielä uusia ja vanhoja ihmisiä minua katsomaan ja toivat omenoita. Nam!

Seuraavana päivänä Ajo-opettaja tuli taas käymään, ja toistimme taas saman. Lenkki vain oli eri, kävelin hienosti ja rauhallisesti isolle parkkipaikalle jossa tehtiin vähän kiemuroita (ja sain kehuja!) ja sitten mentiin takaisin. Mutta joku oli sillä välin tuonut pellolle pärisevän ja lunta roiskuttelevan moottorikelkan, ja minä päätin että nyt on liian jännät paikat ja koitin potkia pois ainakin perässä kävelevän ihmisen, että pääsisin juoksaisemaan paikalta. Tätäkään showta ihmiset eivät arvostaneet eikä minunkaan auttanut kuin kävellä eteenpäin, vaikka se kelkka pärisikin pellolla ja kauheasti olisi ärsyttänyt. Onneksi tallille ei ollut kovin pitkä matka. Sitten sainkin monta päivää vain olla ja paistatella päivää auringossa Isoveljen vieressä. Setä lastattiin autoon ja katosi, vaikka ihmiset kertoivatkin että se ei ole lopullista. Silti se vain vahvistaa mielipidettäni siitä, että nuo kuljetuskopit ovat aika epäilyttäviä. Sellainen vei Kaverinkin eikä ole vieläkään tuonut takaisin.

Mutta ette arvaa, mitä tänään tapahtui! Ajo-opettaja tuli taas ja vanhalla rutiinilla minut käärittiin remmeihin. Tallinemäntäkin oli mukana ja piteli minua toiselta puolelta kun Oma ihminen oli toisella puolellani. Sitten seisottiin tallin oven edessä ja Ajo-opettaja toi kärryt taakseni. Ja vaikka vähän olinkin epäileväinen, että mitä tässä nyt puuhataan, niin seisoin nyt sitten kuitenkin kun ihmiset olivat ihan rentoina ja juttelivat vain, kun taas ympärilleni pyöriteltiin lisää remmejä. Kärryjäkin heiluteltiin vähän ja tökittiin niillä minua kylkeen ja sitten piti lähteä kävelemään. Mutta mitä kamalaa, ne kärryt seurasivatkin minua! Ja vaikka kuinka yritin, en päässyt kiepahtamaan ympäri ja palaamaan talliin, kun ne kärryjen aisat eivät lähteneet irti ja Oma ihminen ja Tallinemäntä pitivät molemmilta puolilta minua kiinni. Eikä pysähtyäkään saanut, vaan piti kävellä vain eteenpäin. Argh, argh, argh! Oma ihminen totesi jälkeenpäin, että muistutin ihan jotain kenguruksi kutsuttua, kun pysähtelin, pukitin (tai yritin, joku remmi oli pyllynkin päällä estämässä loikkia), koitin kiemurtaa ja sitten hyppiä tasajalkaloikkaa eteenpäin, kun en muutakaan keksinyt. Sitä paitsi tien vieressä oli iso traktori käynnissä ja pari miestä puupöllien kanssa päästelemässä omituisia ääniä. Ja eteenpäin piti vain mennä. Ei ollut kuulkaa helppoa se!

Kävimme kääntymässä isolla parkkipaikalla ja aloin jo väsyä loikkimiseen. Kokeilin kävellä, ja kun ei sen kummempaa tapahtunutkaan niin kävelin sitten uudelleen ohi niistä miehistä ja maltoin vähän laskea päätänikin. Ihmiset kehuivat kilpaa, ja minä kävelin talli silmissä siintäen. Ja kohta olimmekin taas tallinpihassa ja sain leipää ja porkkanaa, kun ihmiset purkivat minut remmeistä ja veivät kärrytkin kauemmas. Huh huh! Karsinassakin oli namia ja Oma ihminen ei voinut lakata hymyilemästä. Ehkä noista kärryistä on sittenkin mahdollista selvitä hengissä.

Ehjinä perillä. Kyllä nyt porkkana maistuu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti