Takaisin talliin

Näinkin helppoa elämä voi joskus olla, että
Oma ihminenkin uskaltaa irrottaa kädet
ohjista ja ryhtyä kuvaamaan kesken lenkin.

Oma ihminen on kehunut kovasti, kuinka helppo ja mukava kanssani on ollut harrastaa viime aikoina. Suorastaan ilmoittanut ottavansa kaiken irti vallitsevasta tilanteesta ja totuttavansa minua kaikkeen mahdolliseen nyt, kun se vielä onnistuu helposti. Siispä olemme käyneet maastossa erinäisillä yhdistelmillä ja erinäisissä järjestyksissä ja silloin tällöin selkääni on kivunnut joku muukin kuin Oma ihminen. Omaa ihmistä selvästi jännitti enemmän kuin minua, mutta olihan tyytyväisyydestä loistavaa naamaa mukavampi katsella (etenkin kun se tuppaa johtamaan herkkuihin), kun ihan kiltisti menin sinne suuntaan ja siinä vauhdissa, kun lainakuskit pyysivät. Joka kerta. Kasvot loistivat suoraan sanottuna jo sellaisilla wattilukemilla, että pitihän Oma ihminen sitten tipauttaa taas realismin maailmaan moisista pilvilinnoista.

Ilmat alkoivat kylmetä siihen malliin öisin, että siirryimme takaisin talliin. Oma ihminen lähti jonnekin reissuun, joten minulla oli monta päivää aikaa syödä hyvin, levätä ja kerätä voimia. Alkuviikosta Oma ihminen sitten palasi taas. Mutta nyt en enää ollutkaan rento ja mukava, vaan kyttäilin vähän puskia: enää ei kaukaisuudessa näkynytkään Äitisuokin ja kumppaneiden rauhoittavia hahmoja, vaan olin ihan yksin. Puskatkin alkoivat vähän heilua välillä tuulen mukana pitkän tyynen kauden jälkeen. Kentän takana olevalta työmaalta kuuluvat rakennusäänet olivat yhtäkkiä huomattavasti epäilyttävämpiä kuin aikaisemmin. Autoistakin lähti erilainen ääni kuin kuivalla kelillä. Ohikulkevia hevosiakin piti tuijotella taas ihan uudella intensiteetillä.

Joskus täytyy olla nättinä. Oma ihminen väittää,
että minulla on niin paljon harjaa, ettei hän näe
heti, kumpi laukka nousee.

Kiltisti raahasin Omaa ihmistä kuitenkin ympäriinsä. Jossain vaiheessa Oma ihminen pyysi minua juoksemaan niin, että aloin vähän väsyäkin. Ja argh, jostain takaani kuului inhaa vikinää! Ensin kauempaa ja sitten lähestyen. En päässyt edes kunnolla katsomaan, mitä siellä oli tulossa, kun Oma ihminen käski vain laukata ympyrää ja lakata spurttailemasta pakoon. Minä tein ainoan ratkaisun, mikä siinä tilanteessa oli järkevää: potkaisin ilmaan kohti karmaisevaa vikisevää ääntä ja spurttasin karkuun siitä huolimatta, että Oma ihminen tuntui muuttuvan vähän hankalaksi lastiksi. Muutaman käännöksen jälkeen Oma ihminen häipyi selästäni ja pääsin pysähtymään ja tuijottamaan vikinän lähdettä. Se näytti polkupyörältä, mutta kuulosti helvetinkoneelta. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, ja aina varmuuden vuoksi koittanut kadota paikalta. Korviavihlova vehje! Siinä vikinälähdettä tuijottaessani Oma ihminen kaiveli itsensä mutalammikosta, ravisteli itseänsä puhtaammaksi ja nappasi minut taas kiinni. Sitten hän kipusi takaisin selkääni ja jatkoimme matkaa. Muutaman kerran koitin taas poistua paikalta, kun ohi meni autoja tai muuten jossain liikahti jotain, mutta Oma ihminen oli aika huonolla tuulella ja torppasi lähdöt hyvin lyhyeen. Vaikka olin sitä mieltä, että olisin voinut kyllä jo mennä talliin, jatkoimme vielä hetken ravaamista ympäriinsä. Blah. Sitten vasta Oma ihminen oli tyytyväinen ja kävimme vielä kävelemässä pellolla jäähdyttelylenkin ennen kuin pääsin takaisin karsinaan.

Seuraavana päivänä kenttä oli taas täyttynyt puomeilla ja kaverihevoset ravasivat ja laukkasivat ympäriinsä, kun tulin paikalle. Jännittäähän siinä nyt sitten rennonpaakin hevosta, etenkin kun kentän laidalla seisoi ja liikehti monta kahiseviin kaapuihin kääriytynyttä ihmistä ja sadettakin tippui niskaan. Ohi menevistä autoistakin kuului tavanomaista isompi ääni. En tykkää. Oma ihminenkin oli taas vähän pahalla päällä. Se alkoi ehkä siitä, kun koitin karsinassa kertoa hampaillani, että lihakseni olivat vähän hellinä eilisestä juoksentelusta. Tai siitä, että livahdin taas omille teilleni karsinasta ja otin vähän nokkiini siitä, kun minut peruutettiin päin karsinan seinää. Kahdesti. Koittivat ihmiset siinä peruuttaessani jotain ohjailla (kuulemma jos olisin kuunnellut niin olisin osunut paremmin karsinan oviaukkoon molempien ovenpielien sijaan), mutta ei niitä ihan aina jaksa huomioida. Joka tapauksessa lähtökohta ei ollut ihan paras mahdollinen ja ilmoitinkin sen useampaan otteeseen. Puomien yli loikatessa koitin suorittaa eilen niin hyvin onnistuneen paikaltapoistumisen, mutta nyt Oma ihminen oli tarkempana enkä päässyt kunnon pomppuihin asti, ennen kun joku veti pääni ylös ja laittoi vähän lisää vauhtia. Mutta sitten kyllä himmailtiin taas, kun olisin laittanut oikeasti isompaa vaihdetta silmään! Aikamme tempoiltuamme pitkin kenttää Oma ihminen ilmoitti, että yhtään puomia ei sittenkään nosteta ylös ja hän suorittaa radan minua taluttaen. Mutta kun muutkin hevoset pysähtyivät tai ainakin hiljensivät käyntiin, aloin huomata ettei tässä ehkä sen kummemmasta asiasta olekaan kyse. Itse asiassa, jos puomeista meni yli ihan rauhassa, kukaan ei nypännyt suusta ja siitä sai vielä kehujakin. Joten kun meidän vuoromme koitti, kävelin ihan rauhassa niin kauan, että  Oma ihminen tunsi olonsa vähän luottavaisemmaksi ja uskalsi pyytää minut raviin.

Täällä sateessa on kurjaa, eiköhän jo laiteta
se kamera pois ja juostaan talliin!

Sitten kipitimme yli lopuista puomeista ja sain paljon kehuja.  Kas, eipä tämä kummempaa ollutkaan. Kun muutkin olivat juosseet vuorollaan puomien yli, menin pari kertaa jopa vähän ilmaan nostetun puomin yli enkä kompastunut kuin kerran. Toiset menivät kyllä vielä isompia loikkia. Sitten alkoi sataa niin, että kieltäydyin liikkumasta eteenpäin. Kovasti yritin opettaa Omalle ihmiselle, että tällaisessa rankkasateessa kannattaa kääntää häntä sateeseen, piilottaa pää polvien väliin ja odottaa aikaa parempaa. Eihän hän (tietenkään) uskonut, mutta aikansa ihmeteltyään ihmisetkin tajusivat, mikä on viisasta ja veivät meidät takaisin talliin. Kokonaiskilpailussa olimme sijalla 5/6. Olisin kylllä ollut paljon nopeampikin, jos Oma ihminen vain olisi antanut minun mennä, eikä pelännyt koko ajan seuraavaa räjähdystä. Minäkö räiskähtelevä? No ehkä joskus. Vähän.